Minulleko vauva joskus?

Noniin. Nyt voisin yövuoron kunniaksi hieman perehtyä tähän yrittämisen aloittamiseen ja mitä ajatuksia se on herättänyt.

2 viikkoa sitten kun tajusin kuinka lähellä se yrittäminen oikeasti on aiheutti pienoisen ahdistuksen. Olenko valmis? Kuinka paljon elämä tulee muuttumaan? Kuinka paljon meidän parisuhde muuttuu? Tuleeko minusta hyvä äiti? Pystymme oikeasti saamaan edes lapsia? Haluanko tosiaan lapsia vielä? Miten kroppani kestää raskauden? Kuinka selviän synnytyksestä?

Nämä ja monta muuta asiaa alkoivat pyörimään päässä. Kerroin ne miehelle ja mies rauhoitteli että mennään minun tahtiini. Kummasti pahin pakokauhu loppui, kun sai häästressin pois ja herättiin aamulla avioparina. Eihän tässä nyt ole mitään suurempia esteitä. Antaa tulla jos on tullakseen. Ei ole mikään hätä, jos ei heti tule. Saadaan nauttia enemmän kahdestaan olosta. Mennään nyt asian kanssa ihan rauhakseltaan. Nautitaan ensi viikolla alkavasta häämatkasta Balilla.

En aio alkaa kyttäämään ovulaatioita. En ainakaan vielä. Minulla oli epäsäännöllinen kuukautiskierto ennen pillereitä joten saa nähdä miten nyt käy. Jos kesän aikana ei normalisoidu, niin katsotaan sitten mitä tehdään. Kyllähän se vauvakuume nostelee päätänsä ihan uudella tavalla. Yritän kuitenkin ottaa asian kanssa ihan rauhallisesti. Onhan tämä aika jännää.

Yksi asia, joka on vaivannut pitkään mieltä liittyen tähän aiheeseen, on se ettei meillä ole täällä paljon lapsenvahteja. Asumme melko syrjässä. Mieheni vanhemmat asuvat kyllä lähellä, mutta koska he tykkäävät tissutella reippaasti, en koe sitä ympäristöä kovin turvalliseksi lapselle. Oma veljeni asuu myös pk-seudulla, mutta hän ei paljon lapsista välitä. Kuten ei mieheni siskokaan. Oma äitini varmasti tulee vahtimaan lapsia, mutta kovin pitkäksi en äitini sairauksien takia voi lapsia hänelle jättää. Kavereita meillä ei ole kovinkaan paljon täällä päin. Pelkään että oma pää ei kestä jos joudun jumittumaan vallan sisälle emmekä saa enää miehen kanssa yhteistä aikaa. Liian usein näkee äitejä jotka myöskin uppoutuvat äitiyteen niin että muu maailma unohtuu. Myös se oma mies. En omista vielä lapsia joten en tiedä tästä asiasta kovinkaan paljon. Haluan kuitenkin toivoa että vaikka minusta tulee äiti niin pystymme olemaan vielä mieheni kanssa toisillemme kumppaneita. Sanan jokaisessa merkityksessä. Suhde totta kai muuttuu. Siihenkin tulee vain sopeutua.

Kilpirauhaseni TSH arvo on edelleen liian matalalla. Sekin todennäköisesti haittaa raskautumista, joten ei pidä siis pettyä ensi kuussa liikaa. Lääkäriin pitäisi soittaa ja taas säätää lääkitystä. Voi kunpa tämä joskus tasoittuisi. Pitää vain odottaa. Nyt on kuitenkin ollut hieman tasaisempi. Ehkä tämä tästä.

Paras ystäväni on yrittänyt miehensä kanssa saada vauvaa jo puolitoistavuotta. Ovat menneet jo lapsettomuustutkimuksiin. Alustavat vastaukset olivat normaalit. Nyt tekevät vielä munajohtimien avaustutkimuksen. Lapsettomuus on kyllä hirveä asia! Näkee kuinka paljon se syö ystävääni ja heidän parisuhdettaan. Ihmisten kommentit voivat olla myös aivan hirveitä. Olenkin miettinyt että ystäväni on kertonut ettei osaa enää iloita muiden vauvauutisista vaan tuntee pientä katkeruutta vain. Mitä jos minä tulen raskaaksi ennen häntä? Se tuntuu jotenkin väärältä. Ystäväni tietää, että suunnitelmamme oli jättää ehkäisy häiden jälkeen pois. Murehdin taas aivan liikaa etukäteen, mutta tällaisia ajatuksia päässä pyörii. Toivon niin kovasti heille sitä vauvaa!