Sisar hento valkoinen

Hieman yli 2 kuukautta on vielä aikaa yrityksen alkamiseen. Tämä vauvakuume on toisinaan kovempana ja toisinaan taas lievempänä. Kun aloitin työni tuolla vastasyntyneiden ja keskosten osastolta, melkein jokainen tuttu kysyi että eikö siellä tule todella kova vauvakuume. Voin sanoa että kohta kaksi vuotta siellä työskenneenä en kokenut vauvakuumetta juuri ollenkaan ensimmäiseen vuoteen. Jos siis ei lasketa jotain pientä normaalia haaveilua. Jotenkin siellä sai purettua omaa hoivaamisviettiä ja oli ihana tulla kotiin ihan omaan rauhaan (kun oli ensin 8-13 tuntia vaihtanut vaippoja ja syöttänyt ym.).  Totta kai ne osaston vauvat on ihania ja söpöjä. Varsinkin omahoidettaviin kehittää suhteen ja tietenkin myös niihin vanhempiin. Harvoin on kuitenkaan tullut pidemmänkään hoitojakson jälkeen sellaista oloa että ikävä tulisi. On vain ihanaa että vanhemmat saavat lapsensa kotiin. 

Olen miettinyt myös miten työni on muuttanut omaa ajatusmaailmaani. Joskus tuntuu että se on jopa hieman vääristynyt. Sitä kun näkee päivittäin useita sairaita lapsia vain niin tulee olo että voiko sitä omaa tervettä saadakaan. Tekisi hyvää varmaan käydä välillä kurkistamassa tuonne normaalille lapsivuodeosastolle että kyllä niitä täysin terveitä vauvoja syntyy useita päivittäin ja ne meidän kullannuput ovat sitä vähemmistöä. Joskus kun näkee paljon hyvin vaikeita sairauksia (vauvojen saattohoitoa ym.) alkaa tietenkin hieman pelottamaan, kun tietää kuinka voi pahimmillaan käydä pieleen menneessä synnytyksessä ym. (tieto lisää tuskaa). Toisaaltaan taas näkee mitä ihmeellisimpiä selviytymistarinoita ja tietää kuinka hyvää tämä meidän Suomen terveyshuolto on. Niin pieniä kuin raskausviikolla 23 syntyneitä voidaan jo pelastaa. Se luo omalla tavalla turvaa. Se missä oma ajattelu on myös muuttunut, niin on suhtautuminen tiettyihin syndroomiin. Työssä kun näkee aika kraavejakin tapauksia niin huomaa ajattelevansa että esim. downin syndrooma on aika lievä tapaus. Totta kai se on usein vanhemmille shokki ja vanhemmat tarvitsevat paljon tukea ja ymmärrystä. Ennen sitä mietti että se olisi aivan maailman loppu jos itse saisi poikkeavan lapsen ja totta kai se varmasti olisi edelleen sitä. Jotenkin kuitenkin sitä voisi olla kiitollinen jos lapsi oppii syndroomastaan huolimatta puhumaan, liikkumaan ja syömään sekä ennen kaikkea pysyy elossa. Tämä kun ei kaikille ole itsestään selvyys. Näitä asioita ei kuitenkaan kannata liikaa miettiä.

Miten työni vaikuttaa sitten, jos saan joskus oman nyytin syliini? Tuskin mitenkään. Noh… osaan kyllä vaipan vaihtaa ja syöttää, mutta muuten luulen että olen aivan yhtä pihalla kuin muutkin ensisynnyttäjät. Tietty jotain pieniä jippoja voi olla hihassa, mutta enköhän ole aivan yhtä huolissani ja tietämätön kuin muutkin vanhemmat.  Mutta tämmöisiä ajatuksia tänään…